Maho Neitsyt – JNE…

Vuonna 1989 ehti Maho Neitsyt julkaista neljännen levytyksensä. JNE… oli homman nimi, mutta ennen tuota kohtalokasta maaliskuuta (jolloin levy julkaistiin) oli maailma Maho Neitsyen näkökulmasta muuttua. Dekadenz ei julkaissut enää tätä levyä, toisin kuin edeltäneen Vitustakos näistä tietää?-ep:n neljä vuotta aikaisemmin. Nyt tallina oli Boring Records, joka on itselleni vieras nimi. Maho Neitsyen ohella lafkan tunnetuin kiinnitys onkin Shitter Limited.  Kokoonpanokin oli mennyt remonttiin, sillä se klassinen kokoonpano oli levinnyt kuin Pexin eväät. Rumpali vaihtui, samoin basisti. Eli Örkky oli siis ulkona, tosin vain väliaikaisesti. Kitaristienkin kanssa kasassa oli melkoinen soppa, sillä bändissä oli niitä kaksi. Remmissä oli alkuperäinen kepittäjä Arska sekä 013:ssakin soittanut Kligge, tosin mies soittaa vain yhdellä levyn biiseistä (Hilipilihei).

JNE… ei ole aivan yhtä vahva levytys kuin edeltäjänsä Vitustakos näistä tietää? Levyllä on siltikin joitakin Maho Neitsyen parhaimmistoon kuuluvia biisejä, kuten aloittava Jeesus vihaa sinua, ja aivan kuin Jessen vihaa alleviivatakseen rumpali innostuu polkemaan (tupla?)bassorumpujaan enemmänkin. Suomi orgasmin partaalla onkin jo epätyypillinen Maho Neitsyt-veisu, sillä se on bändin mittakaavassa aivan sairaaaaaan nopea ja siinäkin on tuplabasareita! Pexi myös kuulostaa jotenkin erikoiselta… vai onko se edes Pexi? Epätyypillisyydet jatkuvat myös loppulevyllä Hilipilihein muodossa, joka taas on varmaan se epätyypillisen Maho Neitsyt-biisi. Se on sekava sillisalaatti, jopa potpuriksikin sitä voisi kutsua sillä biisi vilisee tuttuja riffejä. Jokaisen vähänkin enemmän rock-musiikkia kuunnelleen tulisi tunnistaa nämä riffit, mutta eipä se loppujen lopuksi kovinkaan hankala tehtävä ole. Ne välissä olevat biisit ovatkin sitten jo sitä tyypillisempää Maho Neitsyt-osastoa. Levyn suurin ongelma on sen epätasaisuus. Tämä selittyy sillä, että levyä on tehty useamman session aikana loppuvuodesta 1988 seuraavan vuoden maaliskuuhun asti. Biisien välillä esimerkiksi kitarasoundi muuttuu pari kertaa, mutta ei moisten pikkuseikkojen kannata antaa häiritä…

Vuoden 1985 ja 1989 välissä ehtii kulua aikaa, tarkasti laskettuna neljä vuotta. Maho Neitsyt ei tuona aikana sentään ollut täysin laiska, saihan se sentään nauhoitettua yhden biisin vuonna 1987! Biisi oli jo vuosia aiemmin kirjoitettu Tokio palaa ja se ilmestyi 10 vuotta myöhemmin-kokoelmalla. 80-luvun lopulla Maho Neitsyt esiintyi myös toisellakin kokoelmalla, nimittäin vuoden 1989 Maanalainen vuosikerta-kokoelmalla. Biisi oli Tipi & Ministerien perua oleva ATK, joka usein mielletään myös Maho Neitsyen biisiksi, johtuen osittain tästä nauhoituksesta sekä siitä että Mahoilla on ollut tämä biisi livesetissään.

 

Aiheeseen liittyvää:
Proteesi, Tipi & Ministerit
Mitä on punk?
Tehdaskaupungin lapset
Vitustakos näistä tietää?

Kopzu-Project

Piikkiön (nyk. osa Kaarinaa) lahja maailmalle: Kopzu-Project. Tällä hetkellä bändissä vaikuttavat Antti kitarassa, Iiro bassossa, Osku rummuissa sekä Aku laulussa, tosin “laulu” on tässä tapauksessa hyvinkin lavea termi. Bändin edustama musiikkigenre on jotakin metallin, huumoripunkin ja rockin välimaastossa, mutta omien sanojensa mukaan Kopzu-Project soittaa kakkacorea, vaikkakin kaikenmaailman coret ovat bändin (nykyisestä) ilmaisusta kaukana. Sanoitukset ovat aivan karmeat ja ne varmaan karkottavatkin kuulijoita, kuten karkottivat minut ensimmäisillä kerroilla kun orkesterin musiikkia kuulin. Mutta kun sanoista pääsee yli ja umpipaskat soundit antaa anteeksi, on taustalla rehellistä ja soittajien itsensä kuuloista musiikkia. Ja on niissä riffeissä ja kertosäkeissäkin sentään jotain ideaakin.

Itse kuulin bändistä bändille nimensä lainanneen kitaristi Antti Koposen kautta. Sitten kun mies pyysi minut Turkuun katsomaan Mayhemia, pääsin samalla tarkastelemaan bändin sielunmaisemia lähempää. Pääsin etuoikeutettuna spesiaalille tutkimusretkelle Piikkiöön, treenikämpälle Turkuun sekä tarkastelemaan bändin henkilökemioita kärpäsenä katossa. Koska jo pelkkä Mayhemin keikka uhkasi mennä totaaliseksi spedeilyksi, ei Kopzu-Projectin treenien alkukaan sujunut täysin ongelmitta. Tämä tarkoitti kikkailua, törkeitä puhelinlaskuja ja ajamista edestakaisin Turun ja Piikkiön välillä.

Kun homma saatiin kasaan ja bändi treenikselle, joka siis sijaitsi salaisessa paikassa Turun keskustan alueella, oli osa bändistä jo sekaisin. Allekirjoittanutkin oli lievässä jurrissa, ja osa bändistä oli jo paremmassa kuosissa. Yksi jäsen oli ollut jo useamman tunnin paikalla tappamassa aikaansa kaljoittelemalla ja kaksi oli vetänyt naamariin tujumpia aineita eli yhdet “bafut” ja “ES:ää” (= Bafucinia ja Euroshopperin euron energiajuomaa). Hirvittävää sekakäyttöä! Bändi ensimmäisenä treenasi hiukan ja sitten veti läpi keikan, jos sitä nyt keikaksi voi kutsua… Keikka nimittäin sisälsi vain kaksi biisiä (YO ja Keltaisen viivan kidutus) eikä “yleisökään” ollut paikalla sen enempää. Vain minä ja eräs toinen, paikallinen jannu. Sisäänpääsy oli ilmainen, mutta muodollisuuden vuoksi toiselta yleisön jäseneltä kaavailtiin perittäväksi kolmen euron sisäänpääsymaksu, jota ei sitten perittykään.

Yleisöä oli varoitettu ettei bändiä tulisi kestämään selvinpäin, kuulemma olisi hyvä jos bändi kestäisi omia biisejäkään selvänä. Ottaen huomioon soittajien olotilan pysyi soitto yllättävän hyvin kasassa, vaikka jokainen jäsen oli enemmän tai vähemmän muussissa. Ainoan poikkeuksen muodosti kitaristi, joka oli joutunut kärvistelemään ainoana selväpäisenä koko illan (mitäs oli autolla, hehe) ja joutui jatkamaankin kyseistä olotilaansa vielä jonkin aikaa keikan jälkeenkin. Selvistely varmaan toikin lisää aggressiota miehen soittoon. Basso kurnutti kivasti, rummuistakaan en löydä erityistä valittamista mutta laulusta ei meinannut kuulua mitään. Huudon kuuli vain jos vokalisti karjui naama punaisena kuin hinaaja. Laulu ei muutenkaan ollut vahvin lenkki, sillä laulu unohtui välillä tai tuli väärässä kohdassa. Mutta mitäs pienistä.

Suomi on täynnä Kopzu-Projectin kaltaisia bändejä, joista suurimmasta osasta ei koskaan tule muuta kuin jäsenilleen mukava ja luova tapa kuluttaa aikaa. Osa Kopzu-Projectin jäsenistä suhtautuu bändiin vakavammin kuin toiset, mutta tietääkseni bändi on aloittamassa urassaan uutta vaihetta. Sanoitusten sisältö muuttuu nykyisestä spydeä & paskaa-linjasta johonkin suuntaan (en tiedä mihin) ja ihka oikeita keikkojakin on ilmeisesti tulossa, tosin näillä näkymin vain yksityisissä bileissä. Nähdään miten käy.

Tuona marraskuisena yönä nousi esiin yksi kysymys: Missä ovat Heiskasen rahat?

Kuvat:
Todistusaineistoa
Kopzu-Project soittamassa

25 Years of Chaos-Tour: Mayhem, Behexen, Cavus. Turku, Klubi 21.11.2009.

Eräs kaveri pyysi minua jo syyskuun puolella mukaansa katsomaan Mayhemia tulevalle keikalle. Kun hän totesi mukana olevan myös Behexenin ja lipun hinnan olevan suhteellisen edullinen, olin mukana. Kyseessä olisi myös mahdollisuus nähdä muitakin tuttuja ja vierailla Turussa peräti toista kertaa vuoden 2009 puolella. Kriittisen päivän lähestyessä alkoi kaikki mahdollinen mennä perseelleen, mutta kun vihdoin oli puoliltaöin katsomassa yhtä Norjan pahamaineisinta musiikkivientituotetta, oli olo melko voitokas.

Saavuin kaverin kanssa paikalle puoli yhdeksän aikoihin. Hammer of Hatella oli levynmyyntikoju ja jäimmekin hetkeksi pläräämään levyjä, mutta tällä kertaa jäi Behexen- ja Armour-vinyylit ostamatta. Siinä sitä odoteltiin paskaa jauhamalla ensimmäisen bändin aloittamista. Illan epäkiitollisimman soittoajankohdan saanut Cavus oli varmasti kovan paineen alla, bändihän on vielä melko tuore ja sen jälkeen esiintyisivät jo mainetta saavuttanut Behexen sekä legendaarinen Mayhem. Toisaalta eteläisestä Suomesta ponnistava Cavushan saa paljon näkyvyyttä tällä kiinnityksellä ja on tämän kiertueen jälkeen varmasti tunnetumpi nimi kuin ennen sitä. Kun ottaa huomioon että Cavus on perustettu vasta 2007 ja on vasta tänä vuonna julkaissut nimettömän EP:n on sillä mennyt ilmeisen hyvin. Itse lavallakin huomasi ettei bändillä ole vielä hirveästi kokemusta lavaesiintymisestä. Soitossa ei ollut mitään varsinaista vikaa, sillä soittimet pysyivät käsissä oikein päin eikä mitään suurempia mokiakaan kuulunut, tai en ainakaan niitä huomannut. Itse biisimateriaali vaan oli melko persoonatonta eikä oikein sytyttänyt. Osasyyllinen siihen saattoi toki olla sekin, että en tuntenut bändiä ja sen tuotantoa entuudestaan. Kyllä se keikka välillä lähtikin nousuun ja jalkakin väpätti tahdissa.

Seuraavaksi touhu meni asteen verran vakavammaksi ja lavalle kohosi kynttilöitä sekä iso, täysin musta väärinpäin käännetty risti. Behexenillä on kova keikkabändin maine, mutta Behexenin tapauksessa keikkabändi-termiä pitää hieman selventää: Bändi ei niinkään panosta keikkojen määrään vaan niiden laatuun, tähän laatuun kuuluu myös erilaisia ulkomusiikillisia ansioita kuten verellä lutraaminen ja kuolleiden rottien heitteleminen yleisöön. Rottia tai hurmetta ei tällä kertaa (ihmettelen, mitä bändin tukijoukkojen ympäriinsä roudaamissa muovikasseissa mahtoi olla) tantereella näkynyt, mutta näky oli silti tyly. Lavalle asteli joukko mustia kaapuveikkoja, ja se näky oli jo melko tyly. Tylymmäksi meno muuttui kun kaapuveikot riisuivat huppunsa, lavalla oli nimittäin joukko kaljupäitä basistia lukuunottamatta, jolla oli enemmän karvoja päässään kuin muulla bändillä yhteensä. Muullakin bändillä oli tukka päässä kun uusimmat promokuvat näin, mutta eipä puhuta enää tämmöisestä muotoseikasta. Settilista oli hyvä, mutta jotenkin petyin. Torogilla oli helvetin vakuuttava ääni lavallakin, keskivertoa BM-ääntä parempi. Odotukseni olivat ilmeisesti liian korkealla, sillä odotin Behexenin olevan lavalla tajuttoman kova, nyt se oli “vain” hyvä. Pari soittovirhettäkin särähti pahasti korvaan (esimerkiksi Mouth of Leviathanin alussa), mutta yleiskuvaa ne eivät pahemmin romuttaneet. Tylyä ja totaalista meininkiä.

Sitten oli Mayhem, tuo poikakuoro helvetistä johon on yhdistetty sellaisiakin perhekeskeisiä teemoja kuten satanismi, itsemurha, kuolema, kannibalismi, shokeeraus, rienaus. Norjalaisilla (plus unkarilaisella ja ranskalaisella) ei ollut niitä sianpäitä mukana, mutta Attila Csiharin olemus oli vähintäänkin rienaava. Mies oli valinnut asukseen tällä kertaa katolilaisen papin vermeet, suitsukepönttöineen päivineen. Mies heilutteli astiaansa ja väänteli käsiään melkoisen rienaavasti. Kun tähän vielä yhdistetään miehen kantama sotkuinen corpsepaint ja miehen kurkusta tullut epäinhimillinen mylvintä oli näky vähintäänkin pelottava siellä pimeässä salissa. Mies kuulosti välillä joltakin paimentolaiselta, mutta Attila hoilasi myös latinaksi jumalanpalvelustakin, tosin viljellen anti-sanaa siellä sun täällä. Tämä ja muuten hiljaisen Necrobutcherin kimeä vikinä Attilaa esitellessä näyttivät, että kyllä Mayhemilta löytyy sitä huumoriakin. Necrobutcher sekä uudet livekitaristi Silmaeth ja Morfeus hoitivat kukin tonttinsa loistavasti. Kehuja saa myös juuri putkasta päässyt Hellhammer ylitrigatusta soundistaan huolimatta. Näin Hellhammerin peräti kolme kertaa tasan kolmesta syystä johtuen:

1. Mies oli linnoittautunut järjettömän rumpurakennelmansa taakse
2. Lavalla oli sen verran savua ja valoa että mies oli melkein näkymättömissä
3. Olin itse melko epäedullisessa paikassa

Settilista oli yllättävän monipuolinen. Mayhem veti jotakin jokaiselta levyltä, mutta toki omaan makuuni tuli hieman liikaa uudemmilta levyiltä biisejä, sillä oma kiinnostukseni Mayhemiin rajautuu lähinnä De Mysteriis Dom Sathanas-levyyn. Siltäkin levyltä toki kuultiin helmiä, tosin jäin kaipaamaan Funeral Fogia. Olihan se kova juttu kuulla monen vuoden diggailun jälkeen ensimmäistä kertaa Freezing Moon ja Deathcrush. Se oli vain jotenkin värisyttävää ja musertavaa.

Aika vakuuttavan kuuloista? Joo, hyviä keikkoja tuli hyviltä bändeiltä, mutta jotenkin rutiinimaisilta nämä keikat kieltämättä hieman tuntuivat. Eivät valitettavasti pääse tämän vuoden Top 10-keikat listalle, mutta kannatti silti maksaa parikymppiä tästä illasta!

Kuvat:
Cavus
Risti (Behexen)
Behexen
Attila (Mayhem)
Mayhem

Poisonblack – A Dead Heavy Day

Kuten jo kaikki tietävät, ei Ville Laihiala jäänyt toimettomaksi Sentencedin kuopattua itsensä. Poisonblack on ollut olemassa jo vuodesta 2000 asti, mutta Sentencedin hajoamisesta johtuen Laihialalle on varmaan jäänyt enemmän aikaa Poisonblackille. PB:n ilmaisu ei ole koskaan ollut kovinkaan kaukana Sentencedistä (ei omena kauas puusta putoa), eikä näin ole asianlaita bändin PB:n kolmannellakaan levyllä A Dead Heavy Day. Poisonblack eroaa kumminkin Sentencedistä ja muista goottimetalligenren edustajista sillä, että se on näitä huomattavasti rennompi ja rokimpi.

Poisonblack on letkeästä rockista kumminkin kaukana. Levyltä kuuluvat tilitykset ovat katkeria tarinoita jätetyksi tulemisesta ja kitkeräksi katkeroitumisesta. Äänimaailma on kylmä ja metallinen ja se on tuotettu sopivan mureaksi. Mutta mitäs ihmettä, eikös jo pelkästään Suomessa ole useampikin tällä kaavalla toimiva orkesteri? Biisinkirjoituskaan ei ole kovin omaperäistä ja biisimateriaalinsa osalta A Dead Heavy Day hieman ontuukin. Biisit eivät juuri jää mieleen ja niihin ei ole tämänkään takia kovin helppo päästä sisälle. On levyllä toki helmiäkin, kuten Left Behind ja The Days Between sekä levyn ätäkästi aloittava Diane. Päätösbiisi Only You Can Tear Me Apart kuulostaa muuten hämmentävän paljon vuosituhannen vaihteen Sentencediltä. Oikeastaan biisiä voisi luullakin Sentencedin tekemäksi.

Mutta millä bändi sitten erottuu, kun bändin yleissoundi on jopa geneerinen eikä biisimateriaaliakaan oikein vakuuta muutamaa poikkeusta lukuunottamatta? No, onhan bändissä laulajana Ville Laihiala, tuo karkeaääninen veikko, pohjoisen mies jota tyttöset pitävät komeanakin. Sanoituksista päätellen komea ulkokuorikaan ei pelasta kuin nainen on petollinen käärme, jonka takia miestä vituttaa ja ankarasti. Laihiala onkin jo Sentencedin ajoista ollut näiden tunteiden tulkki ja miehen karhea ääni sopiikin tämänkaltaisen materiaalin tulkitsemiseen. Harmi vain, että Laihiala ääni tuntuu paikoin heikolta ja voimattomalta. Aivan kuin sanottavaa olisi, mutta ahdistus patoaa suurimmat tunteenpurkaukset sisälle.

Pidin Lust Stained Despairista ja jossain määrin pidän myös A Dead Heavy Daysta. Tai ainakin haluan tykätä, levy jää kaikesta yrityksestä huolimatta hieman vaillinaiseksi. En minä tästä täyttä hintaa maksaisi (maksoin itse 6 € Citymarketissa). Tämä artikkeli on muuten melko ajankohtainen sen takia, sillä bändi on jo aiemmin syksyllä painellut studioon ja uusi kiekko olisi ilmeisesti tulossa alkuvuodesta 2010.

 

Aiheeseen liittyvää:
Sentenced – Down

A-ha – Scoundrel Days

80-luvulla osattiin tehdä loistavaa poppia. Eräs aikakauden helmistä on norjalainen poprockia vedellyt A-ha, joka teki useita hittibiisejä vuosikymmenen puolivälissä. Vuonna 1986 se julkaisi järjestyksessään toisen albuminsa Scoundrel Daysin. Suurin osa 80-luvun popista oli hilpeää, mutta A-ha:ta  ei siitä voi syyttää. Ei A-ha umpisynkkääkään ole, mutta se on jotenkin aikuisemman ja eeppisemmän kuuloista kuin monet aikalaisensa. Syntikat, Morten Harketin laulu ja kitarat hallitsevat levyn äänimaailmaa. Syntikoiden käytöstä huolimatta levy tuntuu elävältä, ja vaikka se onkin eeppinen se ei siltikään tunnu mammuttimaiselta järkäleeltä ja koneelliselta.

Heti alkuun tulee Scoundrel Daysin nimikkobiisi, joka lataa sitä eeppisyyttä, tunnetta ja tunnelmaa kehiin Norjan kokoisen maapläntin verran. Sitä tunnetta ei kumminkaan ole siihen malliin että levyä voisi luulla parisuhdetilityslevyksi. Nimibiisissä tulee vielä puolenvälin paikkeilla kunnon Tarzan-huuto, joten lisää pisteitä siitä! Huutajana toimiva Morten Harket laulaa kauniisti, mutta vakuuttavasti, heittäen itsensä likoon aivan kuin sekä hänen oma että hänen bänditovereittensa henki riippuisi hänen panostuksestaan. Sanoitukset ovat synkeähköt ja pohjoisella melankolialla höystetyt mutta liian angstisilta ylilyönneiltä on sentään vältytty.

“Oh c’mon please now
Talk to me
Tell me; things I could find helpful
How can I stop now…
Is there nothing I can do
I have lost my way
I’ve been losing you”

Tämä on siitä mielenkiintoinen levy, että siitä alkoivat eri biisit erottua hiljalleen, kukin eri aikaan ja eri tavalla. Ensin ponnahtaa esille biisi jostain, toinen sitten myöhemmin jostain muualta ja niin edelleen. Itselleni erottui ensimmäisenä Manhattan Skyline, sitten I’ve Been Losing You, sitten nimibiisi. Scoundrel Days ei tunnu olevan yleisesti ottaen kovinkaan arvostettu levy. Ihmettelen sitä suuresti, sillä Scoundrel Dayshan on peräti loistava! Tosin silti sitä pidetään bändin mahdollisesti parhaimpana ja siltä lohkaistiin monta singleä ja videota MTV:lle ja muualle pyöritettäväksi. Voi olla, että Scoundrel Days aiheutti pettymyksiä, sillä kuulijat varmaan odottivat samanlaista levyä kuin Hunting High and Low, jolla oli niitä hittejä vielä enemmän.

En osaa tarkalleen sanoa, mikä on se juttu mikä tässä albumissa kiehtoo jopa siinä määrin että tein I’ve Been Losing Youn kertosäkeestä itselleni soittoäänen. Olin kuullut jo aiemmin A-ha:n Stay on these Roadsin, mikä ei oikein napannut.  A-ha:lla oli käsittääkseni 80-luvulla imagoon ja videoihin panostavan, teinityttöihin vetoavan bändin maine. Niistä en tiedä mitään, mutta levy toimii musiikillisesti loistavasti!

Get Stitches – All Hail Emptiness

Näin punkia kuuntelevan immeisen näkökulmasta Porin parhaimmat keikat järjestetään Baarikaapissa. Baarikaappi on pieni, mutta jotenkin sympaattinen mesta. Sillä ei ole kovin isoille keikoille kapasiteettia vaan pienemmilläkin tunnelma on ahtautensa takia tiivis. Siltikin siellä on välillä kiva käydä, ja sen takia kävinkin katsomassa elokuussa muutamaa siellä esiintyvää bändiä, vaikka entuudestaan niistä ei yksikään ollut tuttu. Bändeinä olivat St. Hood, Out of Breath ja Get Stitches. Turkulainen Get Stitches oli tietääkseni nuorin näistä bändeistä ja he vetivätkin ensimmäisenä. Koska tuen bänditoimintaa ja veto oli ihan katsottava, ostin samalla bändin seiskatuumaisenkin All Hail Emptiness.

Itse levyn nimi kuulostaa siltä kuin se kuuluisi angstista metalcorea veivaavan bändin levylle. Mielikuva voi säilyä silloinkin kun vilkaisee kantta, siinä kun on musta ja ilkeän näköinen pukki joka näyttää siltä kuin se näyttäisi kieltä. Kannessa oleva otus ei siis ole mitään pehmoista Lambi-osastoa, taustalla on sitä paitsi vertakin. Metalcoreahan tämä bändi ei esitä, vaikka metallivaikutteet ovat ilmeisiä mutta Get Stitchesin hardcore on kylläkin sitä modernimpaa osastoa. Vaikka runttaus onkin raskasta ja välillä hidastelevaakin niin kyllä tämän silti hardcoreksi tunnistaa.

Bändi on tosiaankin melko uusi tuttavuus, sillä se on perustettu vasta vuonna 2008. Tuoreus ilmenee siitä, että bändin ote on vielä hieman haparoiva, varsinkin laulaja kuulostaa hieman voimattomalta. Mutta kun otetaan bändin ikä huomioon on tämä ihan kelvollisesti tehtyä ja paikoin jopa lupaavaakin. Jengin jäsenet eivät ole kumminkaan aivan aloittelijoita, sillä bändin tyyppejä vaikuttaa muissakin turkulaisissa kokoonpanoissa, kuten Ill Omenissa ja Alley Godsissa. Kovin häävi esitys All Hail Emptiness ei nykyisellään ole, jäämme odottamaan Get Stitchesin seuraavaa siirtoa mielenkiinnolla.

Wolfbrigade – Comalive

Ruotsistahan tulee d-beat ja crust-bändejä runsaasti. Eräs näistä on aiemmin Wolfpackin nimellä tunnettu Wolfbrigade. Bändi on sen 14-vuotisen historian aikana ehtinyt hajotakin jo kerran vuonna 2004, mutta jo kolme vuotta myöhemmin oli prikaati taas kasassa. Bändi on ollut aina tuottelias ja tuon kolmen vuoden aikana olikin sen hiljaisin kausi, mutta vuoden 2007 jälkeen bändi on julkaissut jo kaksi albumia, joista toinen, Comalive, julkaistiin vuonna 2008, noin vuosi bändin uudelleen kasaamisen jälkeen. Tämä on ensimmäinen bändiltä kuulemani levy, satuin löytämään sen halvalla alkusyksystä.

Nimestään huolimatta Comalive ei siis ole livelevy. Musiikkinsa lycanthro punkiksi määrittävä Wolfbrigade veivaa perinteikästä d-beatia. Biisit eivät ole kovinkaan pitkiä vaan niiden pituus onkin yleensä minuutti tai kaksi ja ne ravataan läpi aika nopeasti. Pelkkiä raivonpurkauksia eivät levyn 13 biisiä (plus intro) sentään ole, sillä kitaroista vingutetaan melodisia sooloja runttauksen taustalla. Sooloilu ei missään nimessä kumminkaan nouse itseisarvoksi vaan se tukee bändin ilmaisua ja tuo tähän touhuun hieman persoonallista otetta. Kuunnelkaa vaikka Unknown Road esimerkkinä. Osa biiseistä kuuloista sellaiselta kuin Discharge (tai paremminkin Anti-Cimex) olisi niitä tehnyt, tämän huomaa varsinkin Skulls of Doomista. Mutta Wolfbrigade ei sentään kumartele pelkästään Dischargelle. Vaikutteita kuulee myös (ruotsalaisen) death metallin puolelta sekä jotkin riffit ovat kotoisin sahaavasta speed/thrash metallista, joten aivan geneeristä d-beatiahan tämä ei ole. Itse asiassa bändikuvassa bändin jannujen takana näkyisi jopa olevan Entombed-juliste.

Tuotannollisesti Comalive tuntuu omaan makuuni hieman liiankin steriililtä, onhan kitaroissa sitä säröä, äänimaailma on metallisen kylmä mutta samalla tämä tuntuu jotenkin… puhtoiselta ja steriililtä. Jäin itse kaipaamaan sitä genrelle tyypillistä visvaisuutta ja räkäisyyttä eikä tämä tunnu yhtä brutaalilta kuin vaikkapa myöskin ruotsalainen Skitsystem. Olen siis lievästi pettynyt, sillä odotin huomattavasti parempaa pakettia. Mutta en heitä pyyhettä kehään vaan hankin jonkin toisenkin Wolfbrigaden/packin levyn kunhan sellainen osuu eteen.

 

Aiheeseen liittyvää:
Victims – …in Blood

The Carnival – I

Mitäs tulee Kajaanista, Kainuun helmestä? Ainakin Eino Leino, Elias Lönnröt ja The Carnival.

Yhteistä: Kaikki näistä handlaavat suomen kielen hyvin ja ovat vaikuttaneet Kajaanissa
Eroavaisuuksia: Lönnröt on asunut Kajaanissa, Leino on syntynyt viereisessä Paltamon kunnassa joten vain The Carnival on oikeasti kajaanilainen.

Joudun nyt kyllä hieman kumoamaan edellisiä väitteitä: The Carnivalin jäsenistä kaikki eivät tietääkseni asu Kajaanissa tätä nykyä eikä The Carnival ole tehnyt sanoituksiaan itse. The Carnival julkaisi siis vuonna 2002 ensimmäisen seiskatuumaisensa, (jota ennen oli tehty A Splendid Time Is Guaranteed For All-cd-r) joka oli sopivasti nimetty bändin mukaan The Carnivaliksi.

Minkälaista musiikkia se The Carnival sitten takoo? Lähtökohtana on vanhakantainen ja brutaali hardcore, joka on risteytetty thrash metallin kanssa. Myös black metalli on käynyt sorkkimassa soppaa, joten tästähän mielenkiintoinen kolmiodraama kehkeytyi! Levyn neljä raivonpurkausta etenevät yksinkertaisen kaavan mukaan. Yksinkertaisia ovat sanoituksetkin, mutta sellaiset lyriikanpätkät kuin “musta on tuhkaakin mustempi” ja “Olen käärme” jäävät mieleen kovin helposti, mutta voisivat olla enemmän esillä. Vokalisti Vesa Moilasen rääkyminen jää turhan alas muiden vihan instrumenttien murskatessa kaiken mikä eteen sattuu.

Mutta kuten jo aiemmin totesin niin sanoitukset eivät ole The Carnivalin käsialaa. Ne on tehnyt suomalaisen hardcoren kulttihahmo Läjä Äijälä Terveistä Käsistä ja lyriikoita voi hyvällä omalla tunnolla sanoa läjämäisiksi. Miehen sanoituksille tyypillisiä ilmaisuja ja sanoja on paljon, kuten saappaat, kipu ja siitä johtuva nautinto. Eli sitä osastoa, mitä on kuultu Terveiden Käsienkin sanoituksissa. Läjähän on tehnyt ihan mukiinmenevät kannetkin tälle levylle, ne tunnistaa Läjän tekemiksi neljän (niin monta biisiä tällä levyllä on) kilometrin päähän!

 

Aiheeseen liittyvää:
Terveet Kädet – Ihmisen poika, pedon poika

PMMP – Leskiäidin tyttäret

Valtakunnan viralliseksi pissisduoksikin tituleerattu PMMP ryhtyi vakavaksi vuoden 2006 tienoilla. Leskiäidin tyttäret ilmestyikin kauppojen hyllylle keskellä paskaisinta marraskuuta, tullakseen ostetuksi yli 30 000 jo ensimmäisellä viikollaan. Biisejä on kymmenen, joista viisi (Henkilökohtaisesti, Tässä elämä on, Joku raja, Kesäkaverit ja Kiitos) julkaistiin sinkkuina ja pääsivät sitten radiokanavien soittolistoille pitkäksi aikaa. Levy ei ole ihan niin yksiselitteinen kuin voisi PMMP:n kaltaisen yhtyeen ollessa kyseessä olettaa. Mies sävellysten takana, nero Jori Sjöroos (muita bändejä Thergothon ja Magenta Skycode) on saanut tehtyä sekä hilpeitä että haikeita sävellyksiä Paula Vesalan ja Mira Luodin tekstien kaveriksi.

Räväkkä Joku raja aloittaa levyn. Kaikki tuntuu menevän hyvin (musiikillisesti, ei sanoituksellisesti) siihen asti kunnes kertosäe havahduttaa:

“Jos lyöt vielä kerran
niin mä tapan sut. “

Melko hyvä veto laittaa tällaista heti alkuun ja julkaista vielä sinkkunakin. Naisiin kohdistuvasta parisuhdeväkivallastahan tässä on kyse, onpahan biisi antanut nimensä Amnesty Internationalin kampanjallekin aiheesta. Kiitos taas on haikea erobiisi, joka ei kumminkaan sorru siihen tyypilliseen vetistelyyn. Kesäkaverit ei ole ihan yhtä raskas kuin pari edellistä biisiä, mutta kaihoisa tunnelma on siinäkin. Kesä tuntuu jatkuvan ikuisesti ja kavereiden kanssa on kivaa. “Syksy? Niin mikä helvetin syksy? Mikäs sun nimi taas olikaan?” Henkilökohtaisesti oli mielestäni jo julkaisun aikoihin ärsyttävän paska biisi ja sitä on se edelleenkin.

Sitten tulee Taitelia, (ilman j-kirjainta) jossa PMMP suoraan sanoen vittuilee taidenirppanokille. Jotenkin tästä tulee mieleen Sielun Veljet. Kuudentena tulee Päät soittaa, joka ei hirveästi tunnu välittävän elämän ajoittaisesta vaikeudesta vaan paahtaa menemään ikään kuin viittä edeltävää biisiä ei olisi olemassakaan. Tämä on melko samanlainen kuin jo aiemmin tullut Kesäkaverit, mutta on asteen tai parin verran railakkaampi ja… nuorempi. Biisistä tulee joukko festareille meneviä teinejä sekoiluineen ja mehukattitonkkineen. Se jäi itseltäni epäselväksi onko tällä jotain tekemistä alkuperäisen Päät-yhtyeen kanssa. Päihin on tosin kuulunut sellainen herra kuin Asko Kallonen…

Sitten P(i)MMP(i) rauhoittuu taas. Seuraavat kaksi biisiä ovatkin omat suosikkini koko levyltä. Nehän ovat Onko sittenkään hyvä näin ja Tässä elämä on. Jälkimmäisestä on ankeammanpuoleisista sanoituksistaan huolimatta tehty lastenohjelma-tyylinen videokin tehty vaikkei se sinkkubiisiksi päätynytkään. Kohkausrock kaasuttelee hetken ja on jo lähes heviä… tai ehkei heviä, enemmänkin rockia. Kohkausrockin kohkauksen jälkeen PMMP rauhoittuu jälleen, tosin tällä kertaa viimeisen kerran haikeaan nimibiisiin.

Levyllä on hieno visuaalinen ilme. Bookletin väsäämiseen on selvästikin käytetty aikaa ja vaivaa, pidän sen "vanhanaikaisesta” tyylistä vanhoine tapetteineen ja paperinukkineen, joiden luoman vanhanaikaisen tunnelman rikkoo vain joka puolella vilisevät ötökät. Ja kun musiikillisestikin levy on huipputasoa, niin voidaan puhua jo todella hienosta tekeleestä. Ehdotankin siis Jori Sjöroosin nimittämistä musiikkineuvokseksi Ilkka Lipsasen tilalle!

Minullahan on sitten julkisesti pokkaa myöntää pitäväni tästä levystä, mutta myönnän senkin että minulla kesti melko pitkä tovi lämmetä PMMP:lle. Rusketusraidat aiheutti inhoa ja pelkoa bändiä kohtaan vuosiksi, mutta onneksi olen päässyt siitä yli…

Ankardo: Pedon varjo

Joudun syömään sanojani ja poikkeamaan siitä menettelytavasta mitä lupasin loppujen Ankardojen suhteen. Piti kirjoittaa neljästä jäljelle jääneestä albumista oma erillinen juttunsa vielä tietyssä (käänteisessä) järjestyksessä, mutta aiemmin välistä jäänyt Pedon varjo (2006) tuli sitten väliin pakkaa sekoittamaan.

Pedon varjo on tyypillinen nyky-Ankardo. Maailma on eläinhahmojen kansoittama ja värimaailma on ankean harmaa ja steriili. Nyt on kumminkin vaikutteita haettu enemmänkin leffamaailmasta, sillä albumi tuntuu olevan kovinkin paljon velkaa Speed-leffalle. Belgialaiseen panimoon turistikierrokselle menevään bussiin pakkautuu kosolti populaa, mukaan lukien Garenni, mutta myös lihava sekoboltsi Ad joka uhkaa räjäyttää itsensä ja koko bussin siinä sivussa. Tarkastaja Ankardo hälytetään sitten lomaltaan Pina Coladoja hörppimästä ratkomaan syntynyt pattitilanne.

Albumilla on siis hyvät lähtökohdat olla hyvä psykologinen trilleri. Psykopaatti Adin hahmoa aletaan rakentamaan, mutta Ad jää jotenkin latteaksi hahmoksi. Tässä hahmossa ei ole mitään inhimillistä (edes ruoka- tai juomatavoissa), hän ei edes kommunikoi lyhyitä virkkeitä monimutkaisemmin joten tätä on helppo vihata. Hahmon taustoja ei juuri valoteta, kunhan vain todetaan tämän olevan aivan tolkuttoman tyhmä ja imeneen itseensä kaikenlaisia pahoja vaikutteita. Mitään syitä sille, miksi Adista on tullut sellainen kuin on, ei anneta. Ad ei toisaalta myöskään vaadi esimerkiksi isoja summia rahaa, poliittisten vankien vapauttamista tai mitään muutakaan vastaavaa, pelkästään ruokaa ja juomaa. Toisaalta myös muut hahmot jäävät statisteiksi, eikä lukija oikeastaan pahemmin järkyty Adin koristellessa bussin penkkejä muiden matkustajien verellä. Tästä merkittävästä puutteestaan huolimatta tässä albumissa on sitä jotain. Tilanteeseen sidottu piinaava tunnelma säilyy lähes koko albumin ajan. Onhan se loppuratkaisu selvä (Ankardo selviää, Ad kippaa) jo etukäteen, mutta siltikin tarina jättää varaa yllätyksille.

Pedon varjo on kevyesti yksi parhaista Ankardoista tämän vuosituhannen puolella, vaikka henkilökuvaustensa puolesta jääkin turhan pinnalliseksi. Albumi ei ole tyypillinen Ankardo-albumi, sillä poikkeaa muista Ankardoista jo panttivanki-asetelmansa takia, mutta myös sen takia että huumoria on muita osia vähemmän eikä Ankardo juopottele muulloin kuin lomallaan. Eikä niitä itsetunto-ongelmiakaan puida, vaan Ankardo vaikuttaa jopa poikkeuksellisen vahvalta persoonallisuudelta.

 

Aiheeseen liittyvää:
Usvahäät
Amerzonia, Valkoinen Cadillac
Hukkunut saari, Kauhujen kanava, Ei kuutamoa katuojaan
Hoitajan veriset kädet, Valkokaulusjuomari, Musta meri
Unelma horisontista, Salaisuuksien tunkio, Porvarisnaisen hillitön charmi